Radio Antro

Hiukset ovat naisen kruunu. Komea, huoliteltu peruukki on miehen kruunu, saattoivat monet 1700-luvulla ajatella. Peruukit olivat muutama vuosisata sitten säädyllisen miehen välttämätön asuste. Peruukkeja käytti ensisijaisesti kaupungeissa asuva väki, mutta hiuksista ja sen peittävästä peruukista huolehtiminen kuului jokaisen asiallisen säätyläisen kontolle. Ilman tukkalaitetta, peruukkia ja huoliteltua päätä mies ei voinut ylläpitää kunniallista rooliaan omassa ryhmässään. Peruukit olivat komeita, vaaleaksi puuteroituja, hiuksista, jouhista ja karovista tehtyjä pääkappaleita, jotka toimivat kantajiensa statussymboleina.
Pohjolassa peruukkien käyttö seurasi eurooppalaisia virtauksia tyylissä ja tekemisessä. Pohjolan ensimmäiset peruukintekijät saapuivat ulkomailta, ja sittemmin Pohjolassa kehittyi oma mutta vähälukuinen työntekijäjoukkonsa, joka noudatti tiukasti ammattikunnan kuria. Suomessa, joka tuolloin kuului Ruotsin valtakuntaan, peruukintekijöitä ja -käyttäjiä oli vähänlaisesti, mutta maaseutumaisuudesta huolimatta täälläkin peruukkeja tarvittiin. Käsityöläisinä toimivat peruukintekijät tuottivat tavaroita ja palveluita ylemmille säädyille ja löysivät paikkansa näiden läheisyydessä sekä sosiaalisesti että maantieteellisesti. Peruukintekijäksi haluttiin, mutta ajan myötä ylituotanto ja hintojen polkeminen muuttivat ammatin luonnetta. Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkuna kertoo, miten peruukintekijät käsityöläisryhmänä on hyvä esimerkki siitä, miten kansainväliset virtaukset alkavat, nousevat huippuunsa ja kuihtuvat.
Heinäkuussa 2026 ilmestyneessä teoksessaan Keikareiden kähertäjät – Pohjolan peruukintekjät ja kampaajat 1600-luvulta 1800-luvulle Vilkuna keskittyy ennen muuta peruukintekijöihin ammattiryhmänä, kun aiemmissa aihepiiriä käsittelevissä kirjoissaan hän on käsitellyt peruukkien käyttäjiä ja niiden merkityksiä.

Millaisia tarinoita jopa satoja vuosia vanhat kirkolliset esineet voivat kertoa nykykatselijalle? Mikä niistä tekee aarteita? Miksi meidän on tärkeä tuntea ja arvostaa kirkollista kulttuuriperintöä? Muun muassa näihin kysymyksiin etsitään vastauksia tässä jaksossa, jossa vierailevat kulttuurihistorioitsija ja tuomiorovasti Satu Saarinen ja kulttuuriantropologi Hilla Nättilä. Kuuntelijat kutsutaan tutustumaan 63 näyttelyesineeseen, jotka ovat nähtävillä Oulun tuomiokirkossa 30.8.2026 asti. Nämä kirkolliset aarteet sisältävät esimerkiksi maalaustaidetta, tekstiilitaidetta kuten kalkkiliinoja ja messukasukoita, ehtoollisvälineistöä kuten kalkkimaljoja ja öylättirasioita, valaisimia kuten kynttelikköjä, virsikirjan ja Raamatun, kastemaljoja, arkeologisia löytöjä, toimistotarvikkeita ja vanhoja rahoja.

Jakson on toimittanut Veera Leinonen

Dokumentaarinen elokuva siirtää meidät hetkeksi osaksi vaihtoehtoisia todellisuuksia ja auttaa kuvittelemaan itsemme toisten ihmisten asemaan. AntroBlogin toimitus suosittelee pitkiin kesäiltoihin kymmentä etnografista elokuvaa, jotka edustavat eri kulttuureja, maanosia, aikakausia ja tyylilajeja.

Katselulinkit jaksossa mainittuihin filmeihin:
Nanook of the North (Robert J. Flaherty)
Kenttätyöfilmit (Katherine Dunham)
Bathing the Babies in Three Cultures (Margaret Mead & Gregory Bateson)
Moi, un noir (Jean Rouch)
The House Is Black (Forugh Farrokhzad)
Kaddu Beyakat (Safi Faye)
The Sharkcallers of Kontu (Dennis O'Rourke)
The Spirit of TV (Vincent Carelli)
Les Glaneurs et la Glaneuse (Agnès Varda)
Manakamana (Stephanie Spray & Pacho Velez)
Artikkelin toteutus: AntroBlogi yhteistyössä CULTUREELS-elokuvakollektiivin kanssa

Saksassa on paljon vaihtoehtoista ruohonjuuritason toimintaa kuten vallattuja taloja, asuntovaunuyhteisöjä (Wagenplatz) ja aktivistiverkostoja. Haastattelussa queer-aktivisti Grace kertoo asuntovainuyhteisöstä, jossa hän on jäsenenä. Yhteisö korostaa toiminnassaan transihmisten kokemusta ja antirasistista solidaarisuutta sekä paljastaa queerfeministisen aktivismin puutteita ja antaa tilaa parantumiselle.
Tekstiversio: https://antroblogi.fi/2026/06/queerfeminismi-ja-asuntovaunualue/
Artikkeli päättää Queerfeminististä vastarintaa -artikkelisarjan.
Kirjoittaja: Saara Toukolehto
AntroBlogi

“Mun mielestä on jollain tavalla itsetuntoa nostattavaa, että joku maksaa mulle kaks ja puol sataa euroa siitä, että saa tunnin verran kuherrella mun kanssa. Sitten kun se itsetunto jotenkin nousee, niin sitä ehkä muuallakin on vähän itsevarmempi [...]."(Haastattelusitaatti Jaana Ahtiaisen pro gradu -työstä, 2020.)

Suomessa seksi- ja erotiikka-alan työntekijöihin suhtaudutaan yleensä joko tahdottomina uhreina tai emansipoituneina toimijoina. Tässä jaksossa tuomme moniäänisyyttä seksityökeskusteluun folkloristiikan väitöskirjatutkija Jaana Ahtiaisen kanssa. Jaana tutkii Helsingin yliopistossa suomalaista seksi- ja erotiikka-alaa muistitiedon, työn, seksuaalisuuden ja kulttuuristen asenteiden näkökulmasta. Hän on aloittanut yhdessä Työväen Arkiston kanssa muistitietokeruun Muisteltu seksityö, jossa kertynyttä aineistoa hän analysoi väitöskirjassaan.

Jaksossa keskustellaan esim. alan sukupuolittuneisuudesta, sen sisäisistä hierarkioista ja seksityön kentällä tapahtuneista muutoksista. Jaana kertoo myös siitä, mikä aineistossa on tällä hetkellä ilahduttanut, ja siitä, miksi muistitietotutkimus sopii erityisen hyvin seksityötutkimukseen.

Jakson alussa luetut sitaatit ovat blogista Tuhannen dollarin tyttö (https://tuhannendollarintytto.blogspot.com), jota Jaana analysoi osana graduaan.

Jakson ovat toimittaneet: Heli Hannus ja Veera Leinonen.

Tutustu myös:
Muisteltu seksityö -muistitietokeruu: https://muisteltuseksityo.fi/.
Jaana Ahtiaisen pro gradu -työ Huonoja naisia ja mystisiä olentoja (2020): https://helda.helsinki.fi/items/361e1cfb-a52d-49c5-8c87-50fcb42024ed.